Puolustusministeri määräsi 17.6.1941 toimeenpantavaksi ylimääräiset kertausharjoitukset; kyseessä oli käytännössä liikekannallepano, jolla puolustusvoimien palvelukseen otettiin 630000 miestä ja naista.

Hannes Hotulainen on kertonut Oskolan miesten lähdöstä:

”Elettiin iltapäivää, kun naapurin isäntä, Hiltusen Heikki, tuli käymään. Hän oli juuri tullut Kiihtelyksen kirkolta ja hänellä oli ikävät terveiset poikien lähdöstä sotahommiin. Mukanaan hänellä oli iso nivahka määräyskortteja. Hän kyseli minulta, tiesinkö missä Oskolan miehet nyt olivat. Tiesinhän minä, nehän olivat uitossa Otmenella. Ei kun pyörälle ja ajamaan Otmenelle. Satuin onneksi tulemaan sinne siihen aikaan, kun miehet olivat hartsukoissa eli tulilla ja ruokatunnilla, ja jaoin sitten kortit.

Erityisesti jäi mieleeni Kämäräisen Simo, joka oli reipasotteinen mies ja joka kaatui sitten sodan alussa Pälkjärven lähellä. Hän hyppäsi pystyyn. Haka eli pakra oli siinä vierellä, sen hän iski tukkiin pystyyn ja sanoi, että meiltähän mies joutaa näin tärkeään hommaan vaikka heinäntekoaikaan ja että nyt, pojat lähetään.”

Kiihtelysvaaran pitäjän alkuvuosien eräs värikkäimmistä tapauksista lienee Loitimojärven lasku. Vaikka Pohjois-Karjalassa maatalous oli vielä lapsenkengissä, pyrittiin sitä Kiihtelysvaarassa voimistamaan. Pitäjässä oltiin tavallaan edelläkävijöitä ja esimerkin näyttäjiä toisille. Vaikka maat kaskiviljelykselle olivat suhteellisen hyviä, etsittiin jo tällöin leveämpää leipää rantamailta.

 Silloisen Ilomantsin raja kulki halki kauniin ja kalaisan Loitimojärven. Järvi rajoittuu Oskolan ja Konnunniemen kyliin. Järvessä oli runsaasti saaria, niemiä ja lahdelmia. Sen vesivarat ja veden vaihtuvuus olivat melko suuret. Järveen laski neljä jokea: Konnunniemenjoki pohjoisesta, Vekarus- ja Otmenenjoki yhtyneinä etelästä ja Mäntyjoki idästä. Loitimosta vesi taas virtasi kahdesta rinnakkaisesta uomasta noin sadan metrin levyinen kannaksen lävitse Melajärveen eli Melakkoon, josta alkoi koskikas, luonnonkaunis ja paikoitellen jylhä Jänisjoki.

Koska Oskolan kylän maat tähän aikaan olivat heinänkasvulle erittäin heikkoja ja luonnonniittyjä oli perin vähän, heräsi v. 1851 kyläläisillä ajatus Oskolan kosken kanavoimisesta ja Loitimon vedenpinnan laskusta. Vedestä vapautuvista maatumista toivottiin saatavan ensiluokkaista heinämaata

 Oskolan talollisilla ei jäänyt sormi suuhun, vaan asiaa käytiin innolla eteenpäin ajamaan. Järven laskeminen varsinkin, kun se sijaitsi kahden kunnan rajalla, ei näinäkään aikoina ollut yksinkertainen tehtävä. Siihen oli saatava lupa lääninhallitukselta. Yhteisen neuvottelun pohjalta Oskolan talolliset Jaakko ja Juho Parviainen, Olli Kärnä ja Matti Puustinen sekä joukko muita kyläläisiä, tekivät hakemuksen järven laskemisesta. Lääninhallitus käsiteltyään asiaa hylkäsi Oskolalaisten mieliharmiksi hakemuksen.

10 vuotta myöhemmin   Antti Parviainen oli jo Hovin isäntänä, kun asia laitettiin uudelleen vireille . Rikkaan Jaakko Parviaisen poikana sekä vaikutusvaltaisena asioista perilläolevana miehenä Antti Parviaisen  tekemä anomus Loitimon laskusta sai myönteisen vastaanoton lääninhallituksessa.

 Antti Parviaisen toimesta lääninhallitus asetti insinöörin tutkimaan Loitimon laskumahdollisuutta, ja tekemään arvioita saatavasta hyödystä. Hyöty järven laskusta osoittautui yllättävän suureksi. Kuuden jalan kuivatuksesta insinööri totesi saatavan n. 600 hehtaarin hyötyalan eli maatuman, kuten asia silloin ilmaistiin. Asian tultua lääninhallituksen tietoon, määräsi se Kiihtelysvaaran nimismiehen A.M. Olsonin yleisen kokouksen koollekutsujaksi

 Kokous pidettiin keväällä 1860 hankkeen eteenpäinviejän Antti Parviaisen talossa. Kokouksen kulusta kirjoittaa Karjalatar laskua koskevassa artikkelissa 9.4.1914,

”Kanavoimisen osanottajiksi ilmoittautui Oskolan kylästä, Kiihtelysvaaran pitäjää 23 ja Konnunniemen, Öllölän ja Luutalahden kylistä (silloisen Ilomantsin, pitäjää) 32 taloista. Sovittiin, että Antti Parviainen johtaa kaivutyöt (Simo Kärnä ja Ilomantsin rälssin herra Schantz tahtoivat kruunun päällikköä, mutta se ei saanut kannatusta). Samoin jäi hänen huolekseen tarvittavien työkalujen hankkiminen ja luvattiin hänelle homman alkuun panostaan palkkioksi vesijätöistä päältä Mustanlahden perukka Lokan kiveä myöten".

 Kuten edellä kerrotusta ilmenee, eivät hankkeeseen osallistuneet olleet erikoisen yksimielisiä. Samoin ihmetyttää uutisen kirjoittajan toteamus, että myös Öllölän ja Luutalahden asukkaat olisivat olleet hankkeessa mukana. Maantieteellisesti katseltuna Luutalahteen Loitimolta tulee matkaa runsaat 15 kilometriä. Samoin Öllölän kylä on melko kaukana. Ilmeisesti kuitenkin tähän aikaan näidenkin kylien alue katsottiin nykyistä laajemmaksi. Lisäksi on otettava huomioon, että Loitimon lasku vaikutti ilmeisesti myös yläjuoksulla oleviin vesistöihin ja niiden veden korkeuteen

Laskuhankkeen kustannusten ja siitä tulevan hyödyn jako oli visainen pulma ja jäi yhtiötä perustavalle kokoukselle. Tämä pulma ''pakeni'' myöhemmin useiksi riita-asioiksi, joita ratkottiin käräjillä

 Perustava kokous päätti kustannuksista ja työn suorittamisesta Antti Parviainen lupautui ottamaan osaa neljännellä osalla sekä työn kustannuksiin, että sen tuloksiin. Maatumista tuleva hyöty sovittiin laskettavaksi siten, että Tuupovaaran puolen asukkaat puolen ja Kiihtelyksen puolelaiset toisen puolen yksinään. Eri osakkaiden kesken lasketaan tulot tehtyjen työpäivien perusteella.  Näin sovittuna Loitimoa saatiin laskea kuusi jalkaa. Kaivupäätöksen lääninhallitus antoi kuitenkin vasta syyskuun 17 päivänä 1864, jolloin työt olivat jo lähes täydellisesti suoritetut.

 Osakkaiden itsenäisyyttä ja myös itsepäisyyttä kuvastaa se, että työt aloitettiin v. 1861, jolloin lääninhallitus oli ilmeisesti antanut väliaikaisen luvan kaivujen suorittamisesta. Lupa koski yksinomaan Loitimon laskemista. Heti työnsä alkuvaiheessa kaivajat havaitsivat, että ellei myös Melakkoa lasketa, ei Loitimon vesi alene kuin osan laskusuunnitteesta. Nyt osakkaat ilman lupaa kanavoivat Melakon alapäässä olevan Tammakosken..

 Koskien perkaustyöt kestivät viisi vuotta. Kaivutöitä hidasti se, ettei niitä tehty muulloin kuin keväisin ja syksyisin, jolloin vesi Loitimossa oli kaikkein korkeimmillaan. Työnjohtajana oli koskien perkauksen ajan siltavouti J. Hakkarainen, joka myös piti kirjaa osakkaiden tekemistä työpäivistä. Työn välillä jouduttiin usein avaamaan tammea, jolloin vesi huuhteli kanavan ja auttoi näin sen kaivajia.

 Osakasten työ arvioitiin rahaksi. Päiväpalkat olivat erisuuruisia. Hyvälle miehelle maksettiin jopa 1,20 mk, mutta verkkainen mies sai vain 0,60 mk. Kirjanpidon mukaan työpäiviä kertyi kaikkiaan 8742 . Tästä Oskolan miehet tekivät 4947 ja Tuupovaaran 3795.

Kanavan avaaminen toukokuun neljäntenä päivänä 1865 oli kansanjuhla, jota seuraamaan saapui satamäärin paikkakuntalaisia. Seuraavista vuosista kirjoittaa Karjalainen:

''Näin pääsi Loitimon vesi alenemaan ja matalikot tulivat kuiviksi. Seuraavana talvena uursi vesi itselleen syväköistä tien kosken se[än y]i ja siten syntyi joki. Vesi on sittemmin vuosi vuodelta kuivunut ja maatumat ovat lisääntyneet ja on luultavaa, että ne yhä lisääntyvät. Vesi on alentunut yli 8 jalkaa kuuden luvatun sijasta''

Koska vesi aleni enemmän kuin oli suunniteltu, kasvoi samassa suhteessa maatumien määrä. Vuosisadan loppupuolella arveltiin hyötyalan, joksi sitä voinee kutsua, olleen n. 800 hehtaaria. Artikkeli toteaa, että ”ensimmäisinä vuosina heinänkasvu oli huono rantamailla, mutta se parani nopeasti. Vedestä vapautuneet alat olivat paikka paikoin niin hyviä, että niitto voitiin tehdä niittokoneilla. Maatumien hallinta, kustannusten jako ja yritykset hyötyalan osittamisesta epäonnistuivat. Riita-asioita oli useaan kertaan käräjillä pyrittävä ratkomaan.

Ensimmäinen rettelö syntyi, kun Parviainen rupesi perimään ns. kalurahoja eli korvausta työkaluista ym. rahamenoista. Sitä summaa tuli 108 markkaa osakasta kohti. Näitä Parviainen peri lailla, ken ei muuten maksanut''

Vaikka hankkeen eteenpäin viejä Antti Parviainen yritti pitää puolensa, ei se aina onnistunut. Parviainen oli ostanut työpäivät ja niiden mukana myös osuudet hyötyyn Onni Turuselta, Pekka Hakkaraiselta, Pekka Väänäseltä ja Pekka Mylleriltä. Kauppa vapautti heidät ''kalurahoista''. Vaikka Parviainen kahteen eri otteeseen vetosi senaattiin saakka, ei oikeus voinut siirtää edellä mainittujen tilallisten osia hänelle. Kaivupäätöksessä sovitut osuudet pitivät.

 Näin Parviainen hävisi sekä kalurahat että miehille maksetun työpaikan. Myös Parviaista vastaan osakkaat juttusivat. Näistä jutuista osalliseksi pääsivät myös Parviaisen perineet. Omia lapsia pariskunnalla ei ollut. Eräänä juttujen syynä oli kosken tukkeaminen siksi, että Parviaisen omistamalle myllylle olisi riittänyt vesi jauhatuksiin.

 Maatumien hallinto jäi pian laskun jälkeen rempalleen. Maatumia heinätti se, joka ehti. Asian tila ei miellyttänyt osakkaita. 1860-luvun lopulla kutsui Simo Kärnä osakkaat kokoukseen pohtimaan keinoja tilanteen kohentamiseksi. Omin lupinsa heinättäneitä kokous vaati vastuuseen. Maatumat päätettiin aidata. Aitaus annettiin viideksi vuodeksi urakalla Simo Kärnälle Oskolasta ja Juho Wataselle Koverosta. Kokouksen jälkeisinä vuosina heinämaat myytiin yleisillä huutokaupoilla.

Tilanne ei miellyttänyt nytkään osakkaita. Jokainen halusi oman lohkonsa. V. 1893 tapahtui maatumien pohjien jako heidän kosken perkauksessa tekemiensä työpäivien pohjalta. Jaon toimittivat komisiooni maanmittari Kaarlo Achte apunaan insinööri Jalmari von Wright. Koska jaossa oli käytetty vääriä jakoperusteita ja osa maatumista jätetty huomioimatta, jako peruuntui. Jakaminen tuli kuitenkin perin kalliiksi yhtiölle. Sen kassasta olleet yli 5 000 markkaa menivät työhön. Lisäksi yhtiö joutui ottamaan velkaa.

Koska jako kumoutui, oli yhtiön jatkettava edelleen toimintaansa. Sen esimiehenä ja rahastonhoitajana oli näinä vuosina Antti Ronkainen Luostarinvaarasta. Hänen toimikautenaan lähes 40 vuoden kuluttua yhtiön perustamisesta jaettiin ensimmäisen kerran osinkoa v. 1899. Jaettava summa oli 1050 mk. Ronkainen kuoltua v 1900, tuli hänen sijalleen yhtiön johtoon Pekka Kankkunen Kauravaarasta. Rahastonhoitajaksi valittiin Matti Karjunen Oskolasta. Hän luovutti rahastonhotajan tehtävät Simo Eroselle Oskolasta v 1903. Vuonna 1909 osakkaat kokouksessaan yrittivät uutta jakoa. Asia kariutui tälläkin kertaa.

Koska Wärtsilä ja Läskejä olivat joutuneet uittaessaan puita Loitimolla veden nostosta ja heinikkojen tallaamisesta maksamaan korvausta perkausyhtiölle, syntyi yhtiöille ajatus Loitimon järven pohjan ostamisesta. He tarjosivat siitä 26 000 markkaa silloista rahaa.

Tällöin suurin osa yhtiön osakkaista möi osuutensa. He valtuuttivat talolliset Pekka Watasen, Pekka Kankkusen ja Simo Erosen kauppaehtoja laatimaan ja kaupasta päättämään. Kauppa tehtiin heinäkuussa 1911 ja kaupasta saadut osuudet jaettiin ''pääluvun'' mukaan osakkaille. Kaikki eivät kuitenkaan etuisuuksiaan myyneet. Toiset pidättivät itselleen eräitä oikeuksia järven pohjaa koskevina. Tämä kauppa enteili yhtiön toiminnan päättymistä.

 Yhtiön viimeinen kokous oli joulukuun 27 päivänä 1911. Kokouksessa jaettiin yhtiön kassaan kertyneet varat 1 600 markkaa osakkaille. Osuuksina koko yhtiön toiminnan aikana ehtivät osakkeet saada yhteensä 9 946 markkaa. Kukaan ei ole laskenut, mikä oli Loitimon laskun todellinen hyöty ja mitkä perkauksen kustannukset. Tarkkaan ei liene myöskään mitattu, miten paljon vesi on kohonnut Loitimossa sen jälkeen, kun se siirtyi yhtiöille. Voimalaitosten rakentaminen Jänisjokeen on vaikuttanut varsin huomattavasti järven vedenpinnan korkeuteen.

Tarina Aatami Kärnästä on lainattu kirjasta Kiihtelysvaara ennen ja nyt

Oskolan Väinämöinen

 Tuohitorvi soi , luonto pysähtyi hetkeksi.  Aatami oli kostuttanut torvensa, jotta levolle asettumisen merkkisoitto kuuluisi luonnon kätketyimpiinkin sopukoihin. Eläimet rauhoittuivat ja tuuli vaimeni. korven kohdun mökissä sammui viimeinenkin valo, turnuksesta kyhätty öljylamppu.

 Eteisen ovi oli tiukasti. Rampissa, tuorejauhoiset jauhinkivet odottivat oksanmuhkuraisella lattialla seuraavan illan työtä. Aatamin myhkyräinen, turpea keppi oli kuin vartija eteisen ovipielessä.

Pimeän tallin asukit nukkuivat. Vain Aatami valvoi. Laipion rajaan kuivumaan ahdetun rapsahtelevan kotitupakan lemu täytti ilman. Koivunpahkasta koverrettu nyrkinkokoinen piipunkoppa oli vielä Aatamin ja Riitan makuulavitsan vieressä hiilenkuuma. Tupakkaa oli ollut riittävästi.

 Monimuotoiset ajatukset polveilivat Aatamin mielessä. Runotar leikki hänen mielikuvissaan, joiden maailmassa Riitta, ''paitaressut'' ja kaikenlainen puute, tämä kaikki, oli kauempana ja kauniimpana. Joka kerta kun uusi säe puhkesi soimaan hänen mielessään, runoilija tarttui hiileen ja veti sillä pötkön eli viivan pimeää vaaleampaan tuohenpalaan muistinsa tueksi, koska hänellä ei ollut kirjoitustaitoa.

Tämä on kertomus runoilija Aatami Kärnästä, Oskolanhovin torpparista, joka syntyi kotikylässään joulukuun 22. päivänä 1847 ja kuoli Uskalissa marraskuun 25. päivänä 1928.

Hän syntyi Heikki Kärnän ja Anna Hakkaraisen perheeseen torpassa joka oli korkealla Oskolanhovin mäellä. Hänen isovanhempansa olivat Aatami Kärnä ja Anna Sykkö, isovanhemmat olivat Asuneet samassa torpassa mutta kuolivat ennen Aatamin syntymää, joten Aatami ei päässyt nautimaan isoäidin paistamista herkuista.

 Hänen runoutensa ei päässyt leviämään kuin ,lähimpiin kyliin. Runoilijamaineensa veroiseksi Aatami Kärnä kasvoi myös ihmisenä.  Ulkonaisesti puutteelliset elämänmahdollisuudet saivat hänet tuntemaan jo nuorena ihmisenä olemisen tuskan. Viisitoistavuotiaana Aatami-pojan, sisarussarjansa vanhimman, piti lähteä kerjuulle. Kotona ei ollut mitä syödä.

Päästyään Oskolan Hovin rengiksi nuorukainen pian itse koki, että helpoimmasta ja iloisimmalta näyttävä elämäntapa ei ollut paras. Tupakan, viinan, iloluonteisten piikojen ja renkien hän kertoili olleen ensimmäisen renkiaikansa rasitteita, joista hänen täytyi oppirahat ''vesi silmistä sihisten'' maksaa.

 Niinpä Aatami käänsi selkänsä turhille noille ja alkoi säästää uudessa renginpaikassaan Onkamon kylässä. Nuoruuden elämänvaiheet ovat ruokkineet hänen runoratsuaan tuoreesti, kuten seuraavasta näemme. ''Ripsautettuaan'' eli avioiduttuaan v. 1868 Hovilan piian, Riitta Myllerin kanssa, hän muutti parin hehtaarin vuokratilkulle Pienenvaaran kupeeseen.

Yksihuoneisessa mökissä pian varttui uusi monipäinen Kärnä-polvi. Täällä alkoi runonteko, jota kuitenkin vaikeutti se, että Aatami oli kirjoitustaidoton samoin kuin Riitta-muorikin.

Niinpä kerrotaan, että Aatami merkitsi jokaisen säkeen muistilistaansa viivalla, joiden lukumäärästä hän myöhemmin muisti asian. Runonsa hän sepitti yöllä Riittansa vieressä. Usein joutui Riitta-muori heräämään miehensä yölliseen 'höpinän', runonluvun vuoksi. Riitan mielestä oli tuommoinen joutavaa höpötystä ja Aatamin piti taas todeta, että Riitta ei ymmärtänyt hyvän päälle.  Runoyönsä jälkeen Aatami harppoi naapuriin mukanaan muistilista, jossa 'pötköt' vastasivat säkeitä tai jakeita. Merkintöjensä perusteella runoilija paukutteli yöllä synnyttämänsä runon naapurinemännälle, joka auliisti aamuaskareitansa lykäten ryhtyi kirjoittamaan tuoretta hengentuotetta paperiin

 Parhaina miehuusvuosina Aatami Kärnää kohtasi vakava sairaus, jolloin hän koki uskonnollisen herätyksen voimakkaana. Kerrotaan, että kun hän oli sovittanut syntinsä ja saanut omantunnonrauhan, oli vielä piru kuiskinut: ''Pane tupakaksi Aatami.'' Sairautensa aikana runoilija teetätti itselleen ruumisarkun. Kirstua ei kuitenkaan vielä tarvittu, vaan se sijoitettiin Hovilan aitan pareille. Moneen kertaan hän ehti käydä lepäämässä kirstussaan ennen kuin lopullisesti sitä tarvitsi.

 Tästäkin ehkä näkyy hänen omalaatuinen. ketään loukkaamaton huumorinsa, joka pilkisti valoisasti ja lämpimästi runoilijan sydämestä. Niinpä kaikki pitivät häntä. Pyhäkoulunopettajana hän vaikutti Oskolan lapsiin neljänkymmenen vuoden aikana. Lapset halusivat päästä Aatami-ukon luo. Kylän nuoret halusivat aina Aatamin juhliinsa. Aatamin puhe oli kuin lääkettä nuoren ihmisen pisimmälle.

 Vanhempikin väki toivoi vieraakseen runoilijaa, jolla oli aina tilanteeseen sopiva sana lausuttavaksi. Kerran sattui eräässä joulujuhlassa, että seurakunnan pappi pyysi takapenkillä istuvaa Aatami Kärnää puhumaan, jolloin tämä hämmentyneenä odottamattomasta saarnavuorosta ponkaisi pystyyn juhlaväen takana ja aloitti puheensa samaan hengenvetoon. ''Joulu juhlista jaloin, pappi vieraista parhain!'' Nyt oli papin vuoro hämmentyä, mutta olihan hänellä aikaa selviytyä tilastaan Aatamin puheen aikana. Kansa kertoo, että Aatami Kärnä puhui kuin pappi ja ehkä vielä paremminkin.

 Aatami Kärnän jokapäiväisessä työssäkin oli kiintoisan erikoisuuden tuntua. Kello kaksi aamuyöllä hän oli heinäaikaan niittämässä ja iltapäivällä kello viideltä Aatami asettui yölevolle. Kerrotaan. että riuska, suurikokoinen Aatami vastasi työssä kahta parhaassa työiässään olevaa miestä.

 Kirkkomatka, jonka hän ennen usein teki, oli hänelle nyt liian pitkä. Raamatun teksti, joka oli ollut hänen elämänsä ohjenuora, peittyi silmien hämärään. Ikävä toi hänet vielä muutaman kerran omaan mökkiinsä Oskolaan pitämään merkkipäiväjuhliaan, joihin hän kävi pyytämässä naapureitaan ja tuttaviaaan. Näihin aikoihin hän sepitti kenties viimeisen runonsa ''Runon Oskolasta'', joka on vanhuksen muistojen kultaama synnyinseudun ja samalla elämän kiitoslaulu.

RUNO PALVELUSVÄESTÄ

En ollut talossa tarkka, vuoden varrella vakava.

Panin palkat partahani, työnnin tyttöjen hyviksi

Makeisina maistattelin sokerileipinä somina.

Miel' oli minulla moinen, ei ne tule turhuutehen,

otanhan omaksi jonkun, leivän paistohon lepakon.

Sen tähden aloin asian, koettelin kosissa käyvä,

syöttäriä syyhytellä.

Kierrän tuonne keyrin luokse, palvelusväen parihin.

Ei ole minulla mieli panetella pahaksi teitä,

rehelliset renkimiehet, eikä piikoja pilata.

Kun tuli tosi etehen, ei kun pilkkana pitivät,

vielä saakelit sanovat:

EI lähetä ensinkänä rentun semmosen rekehen

Muistelen vain muinasia, muita aikoja omia,

jolloin minäkin miesi rehettelin henkilöinä.

Oikasin Onkamon kylähän Siell'' ol talo tarkanlainen,

johon rengiksi remahin, ol oivallinen ollakseni.

Mäni mielehen minulle: ''Män samat sokerileivät,

niin kuin Mähönen viinat pitkän Pentin kurkkusehen.''

Olin tarkassa talossa kunnollista kuusi vuotta.

Säästin kulmat kukkarooni, housuntaskuhun hopiat,

lantit lakkasin perille .

 Tuohan keyri keikahutti, määrä päivälle päätty.

Sain talkkunan talosta, murkinan muun näkönen.

Kun arkiaikasina isännälle ilmiannan:

''Kun oisi laskea lukuja, vuosipalkasta paremmin.''

Luulin saavani satoja, kultasia kukkarooni.

Mäni mielehen minulle, kun ois tulla tuttaville

ennen eletyille maille, katsomahan kaunosia.

joko on vietynä vihille, onko miehet mieltynynnä

Isäntä luvut lupasi, soran mulle söksähytti.

Ihmeekseni ilmi anto: ''Talosta olet takassa,

ootpa ottanna omasi, uurahasti urkkinunna,

työntännä tyttöjen hyväksi, ollut naisten narriloina.''

Sieltä tulla tupsuttelin, saavuin paikalle samalle,

josta olin lähtenynnä. Tuli siihen tuttavia,

katsomahan kaunokaiset, tuli entiset elätit.

Katsoin päällen karsahasti, kun ol' aika arvet lyönyt,

kun ol' hampahat hapannut, muuttunehet mustemmiksi.

Henki haisi kuin hapatus.

Vielä kehtasi kehua: ''Pie nyt piioille pitoja,

keyriviikon kekkerit!'' Pää painu paholle mielin,

vesi silmääni sihahti. kun oun tullut tuhlariksi,

palkkan on pahasti männyt.

Voi ihme sitä iloa! Minä tanssiksi tekasin,

hyppäsin hyvillä mielin, kun oli kosto koitununna

ylpeille ystävilleni. Minä suuttua suhahin,

panin kampsut kainalooni,

otin osmon askelia paikkakunnalta pahalta.

Ja nyt loruni lopetan, vaan vielä neuvon neitosia,

pikkuruisen piikasia: Älkää olko olevinanne,

silloin kun on tuuri teillä.

Minä päätäni punallin, sanoin tuolle sanojalle:

'En viluna, en varina, en riihikuivanakana,

en ota minä omaksi teitä.''

Minä saan muijan muunnäkösen,

Aika muuttuvi äkisti, jok' on reompi ruumiiltansa.

ihminen ajan keralla. häll' ei hampaat oo hapannut,

Hyv' ois hylkyy tarpehessa, eikä muoto muutenkana.

Heittiö hätävarana.  Henki haisee kuin hunaja.

HEINÄLLE RUPEENNASTA  

''Hei, pojat heinälle, kun on poutapäivä.

Männä vuonna viikatteet seinälle jäivät''

Hei, pojat venäjään, paikalla jo ollaan.

Viikatteet terävät, onko itsekullaan.

Aatami aiota laisti, ennätähän Eino kanssa.

Oiva ottele perästä, alahan jo Antti tulla.

Kapinetta sitä tätä käsihinne saakaa,

ei nyt jouda enempätä penkin päässä maata.

Heinän latvan hallavaksi aika alkaa panna.

Enempätä kasvavaksi ei nyt aika anna.

Heiluhan Heikki kanssa, Simo siisti rannoksii,

kuoputtele kuivamaan aivan tarkallensa.

Rengit, onko haravissa piikit täysillänsä,

hangot onko kätösissa kaikki täsmällänsä.

Heitteepäs naiset nauraminen sekä neidot neulominen.

Joutuutenhan jonohon tuohon, potkimahan nurmen poikki.

Naiset tekin neyleitänne syrjään saatte työntää.

Jo nyt teitä tarvitaan miesten kanssa työssä.

Lähehän edellen Emma, kun out pikkusta pitempi.

Lyyti lykkele perästä, alahan jo Anna tulla.

Ilman muuta muistutusta evästä nyt säkkiin.

Ilman pitkää nuhjamista lähetään jo äkkiä.

Ennätähän Eeva kanssa Ruuna ala tehä rukoja,

niin ja Laurin kanssa kantelette, tuonne aukeelle aholle,

kunnahille kuivumahan.

Katohan evähät Kaisa, riisiryynit riittävästi,

kahvipannut, kampsut kaikki.

Nythän on nurmella nujakka Hilma, puhu tulehen hiilet,

tie tulta tuprahuta, huuva hutulle rahvas.

Meidän täytyy häärii, yön ja päivän kanssa.

Heinät kokoon kääriä aivan ajallansa.

Jo on luokoo kovasti, kuukallaan kuivumassa

Lassi. mene latohon tuohon ou ovella auttamassa.

Heinät kannatta kasahan, varaksi vahvan talven,

tueksi tuiskuilman. Sitten kun on rumihit ravittu,

Otettu lepo leveä, kahvikulta kallistettu,

ottootenhan te napakat naiset kolmesta kokohon pantu.

harava on haavasta halastu, kokka koivusta kopattu.

Piit on tehty pihlajasta. Sillä laistit laitteletta,

kuivootta kuhisevaksi. Siten ruhdotte ruvolle,

laitettavaksi latohon.

RUNO OSKOLASTA

Oi tuttu, kallis kaunoinen, sä oma Oskolani.

Sua lemmin niin kuin lastansa vaan äiti lempivi.

 Oi sä oma Oskolani, kun out armahainen.

Mä vaikka kunne kulkisin, sinua muistan vainen.

Nuo järvet, lammet läikkyvät, kun kesäpäivin, illoin,

ne iki ilon herättää mun syömmessäni silloin.

 Sua oma Oskolain, en ihaella voi.

Mutta sulle ylistykseksi tää runo nytkin soi.

Mä ihastun ja riemastun ja ylös pilvihin,

sun oma Oskolani mä nostaa tahtoisin.

Ah, kuinka omaa Oskolaani unhottaa ma voisin.

Jos voisin sen. mä kelvoton ja kurja raukka oisin.

En vertaa tämän Oskolan, mä tietä maailmassa.

Ei missään rinta riemahda kuin täällä Oskolassa.

 Oun Oskolassa syntynyt ja lassa laulellut.

Ja täällä toivot kauneimmat on mulle loistanut.

Siks' sua oma Oskolani, mä lemnin aina vaan.

Sua vaihtaisi en arvohon, en kultaan kunniaan.

On vaarat täällä tuttuja, soi muistoin kieltä lehdot.

On täällä laaksot laulujen ja runon runsaat kehdot.

Seuraavat Tarinat on lainattu Huhtilammin perinnepiirin v.2000 julkaisemasta kirjasta Kylän Tarinat

Juho Heiskanen lähtee kokeilemaan uutta niittokonetta. Kuva Uskalin kyläyhdistys.

Persoonallinen ja omapäinen Tantsan ukko Uskalista

Huhtilammillakin hyvin tunnettu ja kuuluisa henkilö oli Uskalin puolella asunut Juho Heiskanen (1866 - 1958), jota kutsuttiin Tantsan Jussiksi. Häneen liittyviä tarinoita ja sutkauksia on kerrottu runsaasti.  Ulkomuodoltaan ukko oli pieni, laiha ja pitkäpartainen. Parran kerrotaan joskus jääneen vitaksen väliin, kun ukko oli ollut sitomassa vitaksella aidaksia eläinten karsinaa tehdessään. Tästä suivaantuneena ukko sitten leikkasi partansa lyhyemmäksi. Vaatetuksena hänellä oli usein musta sarkatakki ja leveä sotilasvyö. Luonteeltaan hän oli äkkipikainen ja mutkaton ja hänellä oli vahva, omalaatuinen huumorintaju.

Ukko teetti Tantsalan rakennuksiin peltikatot jo ennen sotia. Paikkakuntalaiset muistavat erikoisuutena myös pihalla sijainneen erillisen kiikkuhuoneen, jossa oli paljon ikkunoita ja sisällä kiikun lisäksi pieni baarikaappi. Monet tarinat kertovat ukon valmistuttaneen itselleen ruumisarkun jo elossa ollessaan. Arkusta hän piti hyvää huolta tervaten sen joka vuosi. Ukko säilytti arkkua aitassa ja kävi usein nukkumassa siellä päiväunensa. Ukolla oli myös tietty härkäpörri aina navetassa kasvamassa omia hautajaispitojaan varten.

Kun Vironmäki tuli Noposen jälkeen Kiihtelysvaaraan kirkkoherraksi ja Tantsan Jussi entiseen tapaan sinutteli uuttakin kirkkoherraa, oli Vironmäki muistuttanut, että hän on sentään kirkkoherra. Tantsan ukko siihen vastasi: ”Jussija myö oltiin Noposenkii aikaan.” Jussi ei antanut Vironmäelle anteeksi sitä, että tämä piti itseään ylempiarvoisena vaatien teitittelyä, joten Jussi aina tilaisuuden tullen nokitti Vironmäkeä. Niinpä kerran, kun tupa oli Tantsalassa vieraita täynnä odottamassa seurojen alkua, laskeutui ukko uunilta ja meni Vironmäkeä ovelle tervehtimään. Siinä tervehtiessään hän ei ollut mukamas tuntevinaan tupaan tulijaa ja ihmettelikin, että kukahan se tämä tulija mahtaakaan olla.

 Kerran Jussi oli Vironmäen kanssa kävelyllä hautausmaalla, kun hän sanoi haluavansa varata hautapaikan mahdollisimman läheltä hautausmaan porttia. Kun Vironmäki tiedusteli syytä tähän, sanoi Jussi perusteluksi: ”Kerkiänpä ensimmäisten joukkoon viinajonnoon!”

Ukon omaperäiseen luonteeseen kuului myös se, että hän antoi ymmärtää olevansa lukutaidoton ja rahaton. Hän saattoi lukea lehteä alassuin kuvia katsellen. Kerran sitten laivan kuvaa näin katsellessaan oli ukko todennut: ”Ompas laiva kuatunna.”  Ukon hyvästä lukutaidosta on kuitenkin todisteena muun muassa se, kun hän kerran rupesi yöllä tuiterissa ollessaan lukemaan Raamattua niin, että tekstiä tuli ihan solkenaan.

Ulkoisesti vaatimaton olemukseltaan kun oli, eivät myyjät kerran peiliostoksilla Joensuussa ottaneet mitään kantaa, kun sarkavaatteisiin pukeutunut ukko kontti olallaan tiedusteli peilin hintaa. Ukko oli potkaissut peilin kappaleiksi ja tokaissut: ”No, nyt työ tiijättä hinnan!” Ukko oli ostanut peilin navettaan. Kyläläisten tätä ihmetellessä oli ukko sitten vastannut, että piioilla pitää olla peilit navetassa, jotta heidän ei tarvitse tulla kesken töiden sisälle peilautumaan. Myöskään kattopeltien ostomatkalla ei nuori myyjäpoika ensin uskonut, että ukko oli tosiaan tullut ostamaan koko peltipinkkaa.

Myös erään kerran Tantsalaan saapuneet metsänostajat eivät ukkoa isännäksi uskoneet. Kun ukko pihalla sarkavaatteet päällään hakkasi havuja eläimille alusiksi, olivat metsänostajat isäntää tiedustelleet. Yllätys oli suuri, kun tämä havunhakkaaja osoittautuikin itse isännäksi. Ukko ei myöskään turhia kursaillut kerran, kun hänet paloa kyntäessä yllätti ripuli. Ukko vain heitti housut pois ja jatkoi kyntämistään pelkkä piikkopaita suojanaan. Kerran oli ukko säikäyttänyt naisväkeä saunasta tullessaan valauttamalla housunsa alas keskellä tuvan lattiaa. Tantsalassa oli juuri silloin väliaikaisesti kortteerissa naapureita, joiden mökki oli palanut.

Ukko oli kova puremaan mälliä ja hän oli mällistään hyvin tarkka. Kerran hän olit tullut Huhtilammelle kauppaan, kun Antti Hakulinen oli ollut kaupanhoitajana. Hakulinen tarjosi usein ukolle kahvit, joskus jopa viinaryypytkin. Niinpä ukko meni tälläkin kauppareissulla kaupanhoitajan luo kahville. Kahvinjuontiajaksi ukko heitti mällin uunin korvalle, jonne se sitten lähtiessä unohtuikin. Kun ukko  ajoi Uskalinkankaalla kotiinsa päin, hän sanoi vastaan tulleeelle Hermanni Partaselle: ”Kuule hyvä nuapur, toisitko sen mällin miulle, kun se unohtu siihen uunin korvalle?”  Niinpä Antti Hakulinen kääri mällin pakettiin ja Partanen toi sen Jussille kotiin.

Syöntiajaksi ukko jätti mällin aina lautasen viereen pöydänkulmalle. Kerran oli kiertävä puimamies ollut puimassa Tantsalan viljoja ja istunut sitten ruokapöytään hänkin. Puimamiestä suututti hirveästi pöydänkulmalla lötköttänyt mälli, hän kun ei itse tupakoinut. Puimamies lähti sitten kiireesti ja sipaisi ohi kulkiessaan mällin lattialle. Ukko suuttui tästä niin paljon, että puinnit Tantsalassa loppuivat siihen.

Myös tarkastuskarjakkoon ukko kerran suivaantui. Tämä tuli taloon ja pani sentrifugin pyörimään juuri, kun ukko oli uunin päällä ettoneella. Sen koomin ei ollut tarkastuskarjakolla Tantsalaan asiaa, kun herätti ukon kesken makoisien päiväunien. Tantsalan isossa tuvassa yöpyi erään kerran myös uittomiehiä. Tarkkana miehenä ukko kävi yöllä tarkastamassa ruokahuoneen leipävaraston. Silloin oli eräs hereillä ollut uittomies kysäissyt: ”Puuttuuko niistä leivistä yhttää?”

Mällin puremisen lisäksi ukko myös ryypiskeli silloin tällöin. Kerran hän oli lähtenyt hevosella kauppias Hakulisen luota pienessä tuiterissa. Lastina oli ollut kahvia, sokeria ja valopetroolia. Matkalla oli valoptroolipullosta tipahtanut korkki ja petrooli oli kastellut kahvit ja sokerit. Pihaan tultua oli emäntä sanonut isännälle: ”On ukolla nyt sokerrii ja kahvvii!”

Kyläpoliisit valvomassa viinankeittoa ja nurkkatansseja

Jussi Ikonen

Vuosisadan alkupuolella toimi Huhtilammilla kyläpoliisina Jussi Ikonen. Hän oli luonteeltaan kansanmies, jonka eräs tärkeä tehtävä oli estää juopottelu iltamissa ja muilla yleisillä paikoilla, varsinkin kun hänen virkakautensa ajoittui juuri kieltolain aikaan. Hän ei kuitenkaan ollut toimintatavoiltaan kovin ankara, koskapa kerrankin toisten poliisien kanssa iltamiin tullessaan hän ensin kävi yksin sisällä varoittelemassa miehille: ”Pankkoohan nyt pullot piiloon, myö tullaan kohta tarkastammaan.”

 Saattoipa Ikonen joskus ottaa pullon suusta itsekin pienet maistiaiset. Kerran hän oli tullut kirkonkylältä päin polkupyörällä, kun eräs mies tuli peilarin kanssa metsästä. Ikonen totesi miehelle: ”Taijat tulla maijolta? Niin tekis miel tuota lämmintä maittoo, eiköhän sulla ois vähän maistella?” Niin Ikonen sitten istui miehen kanssa kivelle ”maitoa” maistelemaan.

Ikosen asiakkaaksi joutui kerran Toimi Soininen, joka oli tavattu iltamapaikalla viinapullo mukanaan ja  sai tästä rikkeestä sakot. Hän halusi kuitenkin sovittaa sakot muutaman päivän vankeudella, jotta pääsisi näkemään Kuopion lääninvankilan. Ikonen pyyteli useampaan kertaan  maksamaan sakot, kun vankivaunuun hevosella kyydittävä matkaa olisi yli 30 kilometriä ja niin ”älähyt”  pakkasetkin tammikuulla. Toimi ei suostunut sakkoja maksamaan vaan pysyi päätöksessään. Niin piti Ikosen matkasta ja pakkasesta huolimatta kyyditä Toimi Hammaslahteen vankivaunuun. Toimi paistatti Hiljalla eväskukon, koska arveli sen olevan tarpeen, kun vedelle ja leivälle joutuu. Kukko otettiin kuitenkin vankilassa pois ja annettiin mukaan kotiin lähtiessä.

Kerran oli Ikonen taas iltamissa valvomassa järjestystä. Iltamiin oli saapunut myös Melavaarassa asustellut ”Melur-Antti” eli ”Melanviilettäjä-Antti”. Poliisi Ikonen sitten kyseli Antilta, että oliko tämä kenties humalassa. Siihen Antti ehätti heti selittämään: ”En oo. Tentulla voitelin kengät lähttiissä niin tul pullopohjakengät.”

Eero Ahlholm

Ikosen jälkeen 1930-luvun loppupuolella aloitti kyläpoliisina Eero Ahlholm. Myös hänen työsarkaansa oli valvoa viinankeittäjiä.

 Kerran Ahlholm ja Heikki Eronen olivat menneet Piippu-Iitan mökille, jossa oli myös Pekka Räty tuoreiden keitostensa kanssa. Keitoksia maistellessaan Iita ja Pekka huomasivat ikkunasta, että poliisi Ahlholm ja Eronen ovat mökille tulossa Pekka oli silloin ottanut repun selkäänsä ja lähtenyt piiloon. Poliisi Ahlholm oli huomannut karkulaisen ja huutanut tavanomaisen huutonsa: ” Seis, tai minä ammun!” Pekka ei käskyä totellut ja niinpä Ahlholm ja Eronen menivät Iitan mökkiin sisälle. Huomattuaan vajaan pullon pöydällä he kysyivät, mitä se sisältää. Iita vastasi, että vieras sen heitti ja ettei hän sen sisältöä tiennyt.

 Kun Ahlholm ja Eronen sitten lähtivät Iitan mökiltä, tuli eräs naapurin isäntä pian heitä vastaan. Ahlholm pyysi isäntää maistamaan, mitä pullossa on. Isäntä joikin pullon tyhjäksi ja totesi sitten: ”En suana selevvee.”

Myös sota-aikaan kielletyt nurkkatanssit työllistivät poliisi Ahlholmia. Tansseja pidettiin muun muassa Syvänlammen rannalla olleessa hiilenpolttokämpässä. Kerran Eero oli tullut sinne tanssien aikaan ja kysynyt oven suussa istuneelta Janne Jääskeläiseltä, että ovatkohan kaikki vieraat kutsuvieraita. Siihen Jääskeläinen vastasi: ”Kaikki on kuhtuvierraita eikä kaikki kututut oo tullukkaa.”

Lapiovaaran ja Palon välisellä aholla pidettiin myös tansseja aivan taivasalla. Ahlholm tuli kerran tansseihin Lauri Erosen kanssa ja käski panemaan pelit seis.  Tanssiväki lähtikin pois, mutta eräiltä naisilta oli jäänyt tanssipaikalle nutut, joita saapui hakemaan Eino Hämäläinen. Ahlholm huusi Einolle tapansa mukaan: ”Seis, tai minä ammun!” Eino selitti tilannetta, että ”eihän sitä osannu käsiä nosttoo, kun nutut ois puonnnu”. Eino lähti sitten suota pitkin karkuun ja kevyenä miehenä pääsikin eteenpäin. Poliisi Ahlholm ei painavampana päässytkään perästä vaan upposi suohon. Lopulta tuo tanssipaikka hävitettiin räjäyttämällä eikä tansseja sen koomin pystytty enää pitämään.

Yrjö Eronen

Sanavalmis ja vieraanvarainen Talluksen Lyyti

Talluksen Lyyti (1880-1960) oli aikansa ihminen ja persoona, joka jätti lähimmäisiinsä unohtumattomia muistoja. Vielä ikääntyessäänkin hän seurasi valppaasti niin kotikylän, kunnan kuin valtakunnankin tapahtumia. Lyyti oli syntynyt Utrassa ja pestautui jo nuorena ”pikkupiiaksi” Holmalaan. Sieltä hänet löysi tuleva miehensä Pekka Tallus ja yhteinen taival alkoi 1899.

Lyyti oli tunnettu sanavalmiudestaan, muttei kuitenkaan loukannut lähimmäisiään. Harvoin hän tulistui, mutta pahana päivänä hän saattoi sanoa miehelleen huolien ja puutteiden keskellä: ”Minulla sentään oli vihille mentäessä piikuuspaikasta annettu leipä myötäjäisinä, mutta sinulla ei ollut sitäkään.”

Vuonna 1914 he pystyivät hankkimaan pikkutilan Lapiovaarasta, jossa oli silloin pahanen asuinrakennus ja maakuoppanavetta. Tilan hintaa maksettiin vielä sodan alkuaikoina mm. siten, että omassa maassa kasvatetusta vehnästä leivottiin pullaa, jota käytiin kauppaamassa sotilaille. Vanhan mökin viereen rakennettiin uusi talo ja vanha mökki purettiin jonkin ajan kuluttua pois. Niinpä Lyyti joutui asumaan viimeisiä elonpäiviään ”viertolaisena” tässä uudessa talossa.

Leskeksi jäätyään Lyyti ylläpiti maataloutta tarmokkaasti. Viidestä lehmästä hän ei halunnut luopua, koska mustalaiseukko oli hänen piikatyttönä ollessaan povannut hyvää miestä, suurta lapsilaumaa sekä viittä kuutta lehmää. Vielä sairasvuoteella hän huolehti siitä, että Anni-miniä hoiti lehmät hyvin.

Talluksela oli erittäin suosittu nuorison kokoontumispaikka. Lyytillä ja Pekalla oli itselläänkin yhdeksän lasta, joista poikia neljä. Pojat olivat käteviä käsistään, kuten Pekka-isäkin. Saunan taakse oli rakennettu kiikku ja myöhemmin toinen läheiselle kalliolle. Tämä oli entistä ehompi ja siinä sai kokea vauhdin hurmaa ja pyörähtää vaikka ympäri, jos oli rohkeutta. Myös paikkakunnan ensimmäinen ”rammari” lienee ollut Tallukselassa.

Tallukselassa oli myös kaksi suurta omenapuuta, jotka oli kasvatettu siemenistä. Siemenet puolestaan otettiin omenoista, jotka Onni ja Eino saivat opettajalta kevättutkinnon yhteydessä palkkioksi hyvästä todistuksesta. Lyyti oli luonteeltaan hyvin vieraanvarainen. Kahvipannu oli aina kuumana, ja jos sitä ei joskus sattunut olemaan, niin pian se joutui: lehmien ”hauvepata” vain pois hellalta, niin kohta siinä kahvipannu iloisesti porisi.

Olin hankkinut itselleni moottoripyörän joskus 1950-luvulla. Kerran Lyyti sanoi, ettei ole saanut kyytiä sellaisella ”härvelillä”. Sovimme, että minä käytän häntä kaupalla. Niin me sitten köröttelimme Huhtilammin kylälle ja teimme kumpainenkin ostoksemme. Olimme tulossa aivan Lyytin kotimökin luona olevalle töyräälle, kun takaani kuului kauhea rääkäisy: ”Nyt miulta katkes jalaka!” Lyytiltä oli luiskahtanut jalka moottoripyörän jalkatuelta pyörän pinnien väliin ja kantapäästä kuoriutunut nahkat pois. Ensiavun jälkeen taas kiireesti pyörän päälle ja tohtori Kytön paikkailtavaksi.

Lyytillä oli oma ”kauppatiensä”, joka kulki suoraan vaarojen poikki ja oikaisi talvisin Keltalammin kautta kylälle. Kun Alapihasta aikanaan muodostettiin uusia tiloja ja raja-aitoja rakenneltiin uusien tilojen rajoille, sulkivat ne Lyytin polut. Siitä Lyyti ”kirkotteli” uusia isäntiä: ”Juuttaanko takia työ että ou tehneet veräjii, jotta immeiset piäsis kulukemaan asioillaan!” Lyytille pitikin tehdä veräjät polun kohdille, ettei hänen enää tarvinnut reppuselässä ryömiä piikkilankojen alitse.

Huhtilammin kylällä oli kaksi kauppaa: ylä- ja alakauppa. Tavallisesti Lyyti teki ostoksensa yläkaupasta, jossa hänet aina vietiin kamarin puolelle kahville. Kerran kahvilta palattuaan ja reppua selkään sovitellessaan Lyyti virkkoi kauppiaalle: ”Tuolla alakaupassa ne auttaa repunnii selekkään.”

Suuren perheen vaatettaminen toi omat huolensa, eikä siihen aikaan annettu köyhillekään vaateavustusta, vaikka Pekka oli itse koulun johtokunnassa. Lampaan villat kehrättiin ja pellavat kasvatettiin omassa maassa. Sarka kudottiin ja vanutettiin kotona, samoin myös palttinat ja piikot olivat kotitekoisia. Lyytillä ei itsellään ollut räätälintaitoa, sen sijaan vanhin tytär Hilja laitettiin ompeluoppiin, myöhemmin myös nuorin tytär Martta. Ompelukone hankittiin taloon hyvissä ajoin, ja myös pojat oppivat ompelemaan itse vaatteensa.

Toimi-poika rakensi äidilleen uuden tiilinavetan, johon ei kuitenkaan tullut vesijohtoja. Vesi oli kannettava karjalle navetan takana suon laidassa olevasta kaivosta, josta oli jyrkkä nousu navetalle. Lyyti oli kuullut, että valtio myöntää avustusta vesijohtojen rakentamiseen, joten hän lähti puhumaan asiasta hammaslahtelaiselle ministerille Vieno Simoselle. Niinpä minä lähdin taas kyytimieheksi moottoripyörällä ja Lyyti sai navettaan vesijohdot ja vähäisen avustuksen kustannusten peittämiseksi.

Lyyti suoritti huushollissaan suursiivouksen joka kevät. Tuvan ja kamarin seinät nokeentuivat hellasta tulevan savun ja tulenlieskojen takia, kun lehmien hauvepataa joutui nostamaan hellan reikään ja siitä pois. Lyyti kutsui minut usein ennen juhannusta suursiivoukseen, jossa seinät tapetoitiin, kattohirret ripsuttiin katajaluudalla ja lattia maalattiin aina samanvärisellä punaisenruskealla öljymaalilla. Työn tehtyä Lyyti kiitteli: ”Tämähän on kuin herranhuone, valoisa ja kaunis.”

Kun Lyyti suunnitteli muuttoa poikansa rakentamaan uuteen taloon, oli pojalla ehtona se, ettei siellä keitettäisi hauvetta. Lyytin mielestä lehmät eivät kuitenkaan heruneet ilman hauvetta, joten Lyyti jäi asumaan vanhaan taloon ja kuuluu tokaisseen: ”Kusen, paskannan minä sellaiseen huttuun, jossa ei ou jauhoja.”

Tallukselassa oli joka vuosi heinänteon ja elonleikkuun aikaan talkoot, joissa piti olla ruokaa ja juomaa riittävästi. Se oli Lyytille kunnia-asia. Lyyti kutsui talkooväkeä syömään huutaen rappusilta: ”Tulukkeehan sieltä viimeinkin palastelemaan!” Kun Lyyti kehotti vieraita kahvipöydässä ottamaan täytekakkua, hänellä oli tapana sanoa: ”Ottoitenhan mätästä!”  Lyyti kylätteli mielellään, varsinkin Ahvenilan paikalla. Kun kaikesta oli varsinkin sota-aikaan pula, hänellä oli tapana tokaista Ahvenilaa tarkoittaen: ”Jos sitä ei ou Herralassa, niin sitä ei ou missään.”

Lyyti seurasi tarkasti aikaansa ja pyyteli Kekkoselle Jumalan varjelusta, että lentokoneen siivet kantaisivat presidenttiä turvallisesti valtiovierailuilla. Kun kerran selostettiin radiossa Kekkosen matkaa Tanskaan, kerrottiin alkupaloina olevan häränhäntälientä. Siitäkös Lyyti tuohtui: ”Eikö ne juuttaat ossoo laittoo muuta ruokkoo, kun pittää keittee Santun hännästä. Muutamaa päivää aikaisemmin oli näet laitettu naapurista Santtu-niminen sonni teurastamolle.

Asioidessaan kerran kyläkaupassa Lyyti pyysi kauppiaalta: ”Tuohan nyt sitä muutammoo musttoo makkarroo yks pötky.” Kauppias kävi sen hakemassa jostakin ulkovarastosta. Kun siihen makkarapötkyn pinnalle oli kertynyt jotain ”ajanpatinaa”, niin Lyyti tokaisi kauppiaalle: ”Se, sehän on kuin käyttämätön ruunan värkki.”

Lyytin Onni-poika oli Kiuruvedellä E-liikkeen johtajana. Ensi kertaa siellä käydessään hän kyseli kauppatytöltä, että missä johtaja mahtaa olla. Tytön ihmetellessä, mitä asiaa emännällä johtajalle on tokaisi Lyyti vastaukseksi: ”Mittee sie sillä tiijolla tiet ja mittee se sulle kuuluu, jos mie poikooni kyselen!” Kun Onni-poika toi ensi kertaa Annikki-nuorikkonsa äitinsä nähtäväksi, ihasteli Lyyti miniäänsä: ”Se, sehän on kuin he-, herran enkeli.”

Vuosisadan alkupuolella oli Huhtilammillakin ajanhengen mukaisesti työväenliikkeen toimintaa, jossa Lyytin Pekka-mies oli ahkerasti mukana. Näitä aikoja muistellessan Lyyti kertoi, kuinka väkinäistä oli olla siellä kahvinkeittopuuhissa: ”Jos ei sitten muu ilottanut, kun siellä piti olla myöttääsä sitä porovettä keittämässä.”

Lyytin Toimi-niminen poika kierteli muuraamassa uuneja lähiseudun taloissa. Erään talon emäntä oli työn valmistuttua kysäissyt Toimilta: ”Vettääkö tämä uuni?” Liekö Toimi perinyt äidiltään puhelahjoja, kun sutkautti vastaukseksi: ”Juuttaastakos minä tiijän vettääkö vai työnttää!”

Posti-Jussi vaimonvälittäjänä

Postiljooni Juho Piipponen eli Posti-Jussi (1884-1949) asui Huhtilammin koulun alapuolella sijaitsevalla tilallaan, jossa hänen vaimonsa Posti-Maikki hoiteli kylän postia. Matti Tahvanainen Lapiovaarasta oli jäänyt leskeksi ja asui lastensa kanssa tilallaan. Matti lienee tuntenut olemisensa yksinäiseksi, kun oli sitten tiedustellut Posti-Jussilta, eikö tämä tietäisi sopivaa elämänkumppania hänelle. Myöhemmin Jussi olikin kertonut Matille, että postiautoreitin varrella Koverosta Ilomantsiin päin olisi sopiva ehdokas.

Eräänä lauantaiaamuna Matti nousikin postiautoon ja lähti katsomaan kumppaniehdokasta. Kun Matti oli jäänyt tien varrella olevan asunnon kohdalla pois, oli hän varoittanut Posti-Jussia pysäyttämään auton illalla siinä samassa kohdassa, jotta hän pääsisi takaisin kotiin. Auto pysähtyikin palatessa ottaakseen Matin kyytiin. Matti oli kuitenkin sopivassa asussa Josefiinan kanssa menossa saunaan vasta peittonaan ja huusi Posti-Jussille mennessään: ”En minä lähekkään teijän kyyttiin, minnuu onnisti!”  Niinpä Josefiina sitten tuli Matin emännäksi Lapiovaaraan ja kuoli siellä vuonna 1953.

Posti-Jussin Erkki-poika oli kerran löytänyt jyväpurnusta isänsä viinapullon. Siihen aikaan nimenomaan jyväpurnu oli se paikka, jossa pulloja pidettiin piilossa. Erkki oli juuri lähdössä tansseihin ja ajatteli, että hänpä ottaa pullon evääkseen. Posti-Jussi sitten huomasi pojallaan viinapullon ja alkoi vaatia sitä takaisin. Poika oli sitten vastannut isälleen: ”Ethän sie vanha mies ennee viinalla mittää tie!”